Tarinat

Piknikillä

Posted by Ihmeipanat | huhtikuu 23rd, 2015 | No responses

 

 

Saara, Viivi, Leevi ja Jonne olivat tulleet koulun jälkeen Saaran luo viettämään iltapäivää.

 

– Otetaanko jotain välipalaa? Saara kysyi.

– Joo! Mulla on ainakin ihan kauhee nälkä! Leevi vastasi vatsaansa pidellen.

 

Lapset menivät keittiöön, jossa Saaran äiti hääräili.

– Äiti, mitä me saadaan syödä? Ja mitä sä teet?

– Leivon suklaakeksejä. Jotenkin rupesi tekemään mieli. En ole leiponut pitkään aikaan – ja ajattelin repäistä, äiti hymyili.

– Te voitte ottaa mitä vaan. Tuosta vaikka leipää – ja jääkaapissa on kokonainen rasiallinen viinirypäleitä. Syökää niitä.

 

Kun lapset olivat saaneet leipänsä tehtyä, he alkoivat miettiä, mihin asettuisivat syömään. Äidin leipomuksilta ei vapaata pöytäpintaa keittiöstä paljoa löytynyt.

– Kattokaa, miten aurinko paistaa ulkona. Ja nyt se jo lämmittääkin. Saispa mennä ulos syömään! Viivi huokaisi.

– Hyvä idea, Viivi! Äiti, saadaanko? Pliiiiideee… Saara aneli.

– Eiiihän siellä ole kalusteitakaan vielä esillä, äiti epäröi.

– Ei me tarvita! Me levitetään piknik-huopa ja syödään sen päällä! Saara keksi nopeasti.

– Raitis ilma auttaa keskittymään… Me voitais tehdä läksytkin siinä sitten samalla. Heti pois alta, Leevi keksi lisätä.

– Joo, joo, niin voitais, muutkin lapset nyökyttelivät innokkaasti.

 

Äiti kuunteli lasten vakuuttelua ja heltyi.

– No miksipä ei? Hän myöntyi ja haki huovan vaatehuoneesta.

– Eipähän tarvitse ruveta itsekään raivaamaan keittiötä vielä.

 

Yhteistuumin läksy-välipala-piknik oli nopeasti katettu. Äiti antoi ottaa pillimehutkin juomaksi.

– Äiti, saadaanko me keksejäkin? Saara kysyi.

– Minä tuon maistiaiset, kun saan ensimmäiset ulos uunista, äiti lupasi, ja hävisi takaisin keittiöön.

 

Hetken päästä äiti palasi, mukanaan neljä uunituoretta, lämpimänä höyryävää, pehmeää, herkullista suklaakeksiä.

Ne olivat i-ha-ni-a.

– Saataisko vielä toiset? Saara tuli pyytämään.

– Ei nyt heti, äiti kielsi.

– Ehkä sitten ruuan jälkeen.

– Ei me saada, Saara nurisi kavereille ulkona.

– ”Ruokahalu menee”, Saara määki äitiä matkien.

 

Mutta keksit tuoksuivat raollaan olevasta ovesta ulos asti, kun äiti veti niitä uunista pellillisen toisensa jälkeen. Lasten läksyihin keskittymisestä ei tullut mitään.

– Ei äiti huomaa, jos me otetaan pari lisää, Saara kuiskasi.

– Niitä on ihan hillitön kasa tuolla, hän huokasi kurkistellen sisään nenä kiinni ikkunalasissa.

– Eikä meiltä mikään ruokahalu mene, Jonne lisäsi.

– Ei tietenkään, Leevikin säesti.

Kaikki mutisivat hyväksyvästi yhteen ääneen, nyökyttelivät, ja lupasivat itselleen ja toisilleen syövänsä varmasti ruokansa reippaasti lisäkekseistä huolimatta.

 

– Mutta miten me saadaan keksit ilman, että äiti huomaa? Saara mietti.

– Se huomaa ihan varmasti jos joku meistä yrittää vain hipsiä tuonne.

 

– Tähän voisi mulla olla ratkaisu, Jonne hymyili.

Jonne sulki silmänsä, keskittyi – ja alkoi mielikuvitella. Hänen kätensä alkoivat venyä pidemmiksi ja pidemmiksi… ihan SUPERpitkiksi. Kädet kurkottivat terassin yli ovesta sisään olohuoneeseen… kahvipöydän yli keittiöön… ja edelleen keittiön työpöydän kulmalla nököttävän, pahaa-aavistamattoman keksikasan luo. Saaran äidin selän takaa, Jonne kahmaloi molemmat kädet täyteen keksejä ja kiikutti ne kiireesti ulos huovalle. Lapset tarkastelivat raikkaassa kevätilmassa höyryävää herkkusaalistaan vesi kielellä.

– Saara, jaa sä ne, Viivi ehdotti.

Saara jakoi keksit kaikkien kesken niin, että jokainen sai yhtä monta. Kun kaikilla oli kaksi keksiä edessään, jäi jäljelle vielä yksi keksi. Se päätettiin yksimielisesti antaa Jonnelle. Hakupalkkiona.

Vastaa