Tarinat

Poukkoileva puhelin

Posted by Ihmeipanat | maaliskuu 12th, 2015 | No responses

 

Oli kaunis kevätpäivä. Tiet olivat jo lumesta sulat, aurinko lämmitti ja linnut lauloivat. Ilmassa tuoksui kevät ja katupöly. Jonne ja Leevi olivat kaivaneet pyöränsä varastoista. Vuoden ensimmäistä pyöräilyä oli odotettu kauan ja pojat olivat innoissaan.

 

– Ajetaanko leikkipuistoon? Leevi ehdotti.
– Voitais rakentaa sinne jotain hyppyreitä tai kilparata tai jotain.
– Joo, hyvä idea! Jonne innostui.

 

Pojat napsauttivat pyöräilykypäränsä kiinni ja suuntasivat läheistä puistoa kohti. Puiston laidalle ehdittyään he huomasivat, että jotain oli tekeillä. He näkivät tytön ja kaksi isompaa poikaa. Tyttö oli selvästi raivoissaan. Hän huusi ja karjui, hyppi tasajalkaa ja heristeli nyrkkejään naama punaisena. Pojat eivät tuntuneet olevan moksiskaan. He vain pelleilivät ja leikkivät punaisella polkupyörällä. Oikeastaan näytti siltä, että mitä enemmän tyttö riehui, sitä enemmän pojat nauttivat tilanteesta.

Jonne tunnisti nopeasti tytön rinnakkaisluokkalaiseksi Siiriksi.

 

– Moi Siiri, mitä tapahtuu? Jonne kysyi.
– Siis TÖRKEETÄ! Siiri puhisi.
– Noi apinat nappas mun pyörän sillä aikaa, kun mä olin keinumassa, ja nyt ne ei anna sitä takaisin. Aina niiden pitää ärsyttää.
– Tunneksä noi? Leevi kysyi.
– Näyttää vähän tutuilta.
– Joo, ne asuu meidän lähellä. On ne meidän koulussakin, mut kuudennella, Siiri kertoi.
– Ne tykkää aina kiusata mua.
– ANTAKAA SE PYÖRÄ TAKAISIN! Hän huusi taas pojille ja polki jalkaa, mutta pojat vain nauroivat ja jatkoivat kurvailuaan.

 

– Ne on isompia kuin me, Jonne totesi.
– Me ei voida vaan hakea tota pyörää pois – vaikka meitä onkin kolme.
– Meidän pitäisi saada harhautettua niitä jotenkin, Leevi mietti.
– Ja napata pyörä sitten niiden huomaamatta.

 

Mietintä keskeytyi, kun toisen härnääjän puhelin alkoi äkkiä soida. Siitä Jonne sai ajatuksen.

Hän sulki silmänsä, keskittyi – ja alkoi mielikuvitella. Jonne kurkotti kätensä poikia kohti, ja ne alkoivat venyä. Hihat jäivät nopeasti lyhyiksi, kun Jonnen kädet saavuttivat pyörävarkaita. Puiston laidalta ensin läheisille keinuille… Niiden ohi hiekkalaatikolle… ja sen yli kiipeilytelineiden nurkalle, jossa pojat nuokkuivat. Kun kädet suinkin ylettivät, Jonne nappasi soivan puhelimen pojan taskusta  – juuri, ennenkuin tämä itse sai kaivettua sitä esiin.

 

– Hei! Poika huudahti.
– Missä mun puhelin on?

 

Kuului lehtien kahinaa ja pojat näkivät puhelimen vilkkuvan ja soivan viereisessä pensaassa.

– Siis häh! Miten se tuolla..? Poika lähti puhelintaan kohti.

Jonne heilutteli kännykkää lehtien lomassa. Kun härnääjät olivat päässeet puskan luo, puhelin pirisikin leikkimökin nurkalla heidän takanaan.

– Eikä!

Leikkimökin luo rynnättyään, puhelin vilkkui jo hiekkalaatikon reunalla. Sitten keinussa. Sitten taas puskassa.

– Ihan oikeasti, missä se puhelin nyt on! Se on mun! Poika marisi – nyt jo vähän hengästyneenä.

 

Puhelinta jahdatessaan, härnääjät olivat jättäneet pyörän maahan lojumaan.

Samalla kun Jonne juoksutti poikia puhelimen perässä ympäri puistoa, hänen toinen kätensä etsiytyi vaivihkaa Siirin pyörän luo.

Jonne nappasi pyörästä kiinni, nosti sen pystyyn – ja rullasi sen hitaasti Siirin luo. Hymy levisi Siirin kasvoille.

– Kiitos! Siiri henkäisi.
– Vihdoinkin!

 

Kun pyörä oli turvallisesti taas Siirillä, Jonne hylkäsi edelleen soivan kännykän leikkimökin katolle ja hyppäsi pyöränsä kyytiin. Leevi ja Siiri tekivät samoin. Ennenkuin pojat ehtivät huomatakaan, he polkaisivat nauraen karkuun.

Vastaa